Tässä vaiheessa vuotta, kun muutamia kisoja alkaa olla jo takana, sitä muistaa taas, kuinka mukavaa hommaa se kilpaileminen reissuineen parhaimmillaan on. Omanlaistaan kilpailua on jo harjoituskaudella toki riittänyt, mutta virallisemmat mittelöt lumella ovat lopulta tyystin eri asia. Tutut kisapäivän rutiinit; aamupala, tavaroiden pakkailu, pakkasmittarin vilkaiseminen kisa-asua ylle pukiessa, matka kisapaikalle, suksien testaus, lämmittelyt, pakolliset kilpakumppanien väliset ”Kulkeeko?” ja ”Lähteekö tänään?” yms. kysymykset ovat niitä tekijöitä jotka ovat osallaan luomassa kisatunnelmaa. Eniten merkitystä kuitenkin on itse kilpailulla tuntemuksineen. Kymppi, sprintti, pitemmät matkat, perinteinen tai vapaa – kaikki yhtä mieluisia. Välillä se on alkusuoran kiihdytyksestä lähtien yhtä vääntöä väsymystä vastaan, parhaimmillaan taas lähdöstä maaliviivan ylitykseen kuin lentoa. Useimmiten omalla kohdallani pätee se – ymmärrettävästi tiettyyn pisteeseen saakka –, että mitä vähemmän kilpailun yksityiskohdista muistaa tarkasti, sitä paremmin se yleensä on mennyt.
Lähtökohta on se, että ei anneta ajatusten omasta ”bravuurimatkasta” sotkea menoa ja keskitytä pysymään siellä mukavuusalueella, vaan kehitetään jatkuvasti myös heikompia osa-alueita. Viime vuosina minun osaltani vapaan tyylin kilpailut ovat menneet ehkäpä piirun verran paremmin. En kuitenkaan tyytynyt siihen ajatukseen, että alkaisin pitää itseäni vain luisteluhiihtäjänä, vaan tänä vuonna paljon onkin tekniikkaharjoittelussa satsattu myös perinteiseen hiihtotapaan. Saa sitten nähdä, miten se puoli alkaa tässä hoitua – hyvillä fiiliksillä mennään.
-Topias
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti